Kuusi meripeninkulmaa eteenpäin, tuhat vuotta taaksepäin

Ajan haju

Aika tuoksuu palaneelle puulle, tervalle, nahkahihnoille ja hevosenjouhiköysille. Aikaa ei mitata tunneissa eikä minuuteissa. Se ryömii hitaasti kuin hikipisara vierustoverin paidanrintamuksella ja jakautuu kahteen epätasaiseen osaan: helppoon, jolloin airo kiskotaan vedestä ja raskaaseen, jolloin se jälleen upotetaan veteen ja kiskotaan kohti soutajaa. Soutajan aironveto voittaa vastaanhangoittelevan luonnonvoiman. Tuntuu kuin ponnistelu veisi venhettä hivenen eteenpäin. Veto-tauko-nosto. Rytmillä on ikää tuhat vuotta.

Veneessämme Hemlösa Rus on todellinen internationaali: yhdeksän suomalaista, viisi venäläistä ja ukrainalainen Aleks, joka on Ruotsin kansalainen. Kymmenen miehistön jäsentä ja vielä viisi matkustajaa, jotka ovat päättäneet matkata Viipurista Vysotskiin (Uurakselle). Kapteeni Fredrik Koivusalo on valinnut heidät kaikki yhdellä ehdolla: töitä tehdään tasavertaisina. Kaikki soutavat - niin Sveta-tyttö kuin kapteenin 11-vuotias Patrik-poikakin. (Todella nokkela kaveri, osaa kaikkea muinaisten alusten ohjausta myöten, ja jonka kolmen vuorokauden aikana kuulin sanovan tasan kaksi sanaa). Tämä ankara tarkoituksenmukaisuuden periaate on ainoa mahdollinen tälle alukselle ja koko retkikunnalle. Kaikki ylimääräinen lasti veneessä, jonka normaalinopeus on kaksi solmua (alle viisi kilometriä tunnissa), muokkaa känsiä soutajien kämmenissä.

Sivumennen sanoen ei meitä tarvitse pakottaa soutamaan. Emme kisko airoja pelosta, vaan puhtaan omantunnon takia. Meistä on mukavaa, kun jokaisesta ohikulkevasta aluksesta vilkutetaan ja huudetaan ``viikinkejä, viikinkejä'', ja paikalle pakkautuneiden muovisten moottoriveneiden omistajat alkavat yhtäkkiä näyttää papualaisilta hienostoseurassa. Me ensikertalaiset huidomme airoilla, ponnistamme ja sekoamme rytmistä, minkä vuoksi vene alkaa ``polkea paikoillaan''. Emme heti huomaa, miten ``vanhat parrat'' soutavat tasaisesti kuin metronomin tahdissa ja pitävät tauon vedon jälkeen, jotta vesi valuisi airon lavasta ja kädet saisivat levätä. Pääsemme vähitellen kärryille ja alamme mieltää matkammekin toisella tavalla. Veneestämme ei lähde solaariöljyn, vaan vuosisatojen haju.

``Dick, sinä varmaan ehdit mietiskellä paljon, kun istut siinä airoissa päivästä toiseen?'' Dick on miehistön värikkäin tyyppi. Hänellä on pörröinen puolittain harmaa tukka ja housut, jollaisia häpeäisi aseman pummikin. Hän kuljeskelee pitkin Viipuria puukoin, kirvein ja perämiehen välinein vyötettynä. Muita useammin Dick sanoo ``perkele'', joka on ainoa huomionarvoinen suomalainen kirosana. Soutaessaan hän ähkäisee sen nähtävästi pikemmin huvin kuin raskaan ponnistuksen vuoksi. ``Ajatteletko sinä? Ajattelet, perkele, milloinka sinun vuorosi vaihtuu!'' Tietenkin hän mahtailee (kuten mainoskuvaajan kuuluukin, jollainen hän on ``siviilissä''). Merellä tulee mitä erilaisempia ajatuksia mieleen. Kapteenimme ei ole suotta kirjoittanut vain kirjaa, jolla on merkillepantava nimi ``Käytännön ohjeet viikinkialuksella purjehdittaessa'', vaan myös kokonaisen runovalikoiman keskiaikaiseen ja muinaismusiikkiin.

> Kivet ja esteet

Kapteenin luokse meneminen hirvittää: Viipurista lähdettäessä Hemlösa Rus ajoi karille ja peräsin oli vähällä hajota. Siitä lähtien muutenkin vähäpuheinen Fredrik ei juuri puhu ei pukahda. Vuonna 1994 veneemme edeltäjä Rus oli joutunut haaksirikkoon Latvian rannikolla juuri peräsimen rikkouduttua. Siksi minä käytän hyväkseni vaihtovuoroa ja alan kokeilla miehistön nuorempia jäseniä. Henrik on kahdeksantoista ja opiskelee toista vuotta teknillisessä korkeakoulussa. Hänen erikoisalansa on automaatioprosessit. ``Voin automatisoida kaiken terästehtaista lehmän lypsyyn''. ``Mutta purrellammehan ei uutta teknologiaa tarvita?'' ``Ei tarvita. Vaikka me korkeakoulun laboratoriossa rakensimme soutuveneen lasikuidusta, oli soutuveneen hyötysuhde korkeampi kuin moottoriveneen''. Henrik ei kuitenkaan ollut tullut retkikuntaan tieteen, vaan kiinnostuksen ja eksotiikan vuoksi.

``Viikinkivene'' on herättänyt yleistä ihastusta ja kiinnostusta kaikkialla, minne se on ilmestynyt. Saksassa veneelle tehtiin tutustumiskäyntejä. Turkissa paikalliset asukkaat toivat hedelmiä ja viiniä sekä kutsuivat kahville. Viipurissa ei erityistä keinottelua ollut havaittavissa, vaikka se oli matkan viimeisen etapin lähtöpiste. Kiitokset tästä kuuluvat Osakeyhtiö ``Sosnovaja gorkalle'' ja Viipurin merikauppasataman ``TETS Ltd.'' yhtiölle: ``Sosnovaja gorka'' toimitti viikingeille muonituksen, ja ``TETS Ltd.''auttoi selviämään tullista ja rajamuodollisuuksista.

Byrokraattiset toimenpiteet olivatkin retken työläimpiä hetkiä. Istanbulissa satamapäällikkö ei viiteen tuntiin antanut Fredrikille rauhaa eikä lähtölupaa (oli pimeä). Mutta ``Rusin'' kapteeni, joka tuollaisissa tilanteissa heittäytyy hölmöksi, lähti kuitenkin matkaan. Venäjällä - veneen viidentenä purjehdusvuotena - vaadittiin yhtäkkiä, että aluksella pitäisi olla rekesteröintinumero. Rekisteröinti täytyi hoitaa jälkikäteen. Ruotsalaiset byrokraatit miettivät kauan ja luokittelivat Rusin lopulta ... moottoriveneeksi! (Rusin viiden hevosvoiman moottori oli sivumennen sanoen tarkoitettu hätätilanteisiin. Se kuitenkin vietiin Viipurissa veneen ollessa talviteloilla vartioidulla venepaikalla. ``Hyvä, kun ei venettä poltettu'', - kapteeni totesi asiasta stoalaisen tyynesti. Koska ulkomaiset alukset eivät saa purjehtia Venäjän sisävesillä, Hemlösa Rus ``kuten säädetty oli'' ei voinut purjehtia Volgaa ylös, vaan teki matkan Astrakanista Viipuriin kuorma-autolla.

>

Koditon Rus

Itse asisassa tutkimusretki, jota nimitettiin ``meriarkeologiseksi tutkimusretkeksi'', oli toteutukseltaan mahdollisimman lähellä 900-luvun purjehdusretkiä. ``Kodittoman Rusin'' viiden vuoden matka vastasi täysin viikinkien maailmanympärysmatkaa, sillä reitti käsitti koko tuolloin tunnetun sivistyneen maailman. Itse alus oli melko pieni. Pituus oli 12 metriä. Juuri tuollaisilla aluksilla oli purjehdittu ``Varjagien mailta Kreikkaan''.

Rusin runkonaulat oli taottu käsin; käsin oli kudottu purjeet ja punottu hevosenjouhesta köydet. Veneen astiatkin olivat puusta, ja miehistö nukkui hirvennahkoihin kääriytyneinä. Mukavuuksia oli vähän, mutta se oli tarkoituskin, sillä projektin tekijöiden tarkoituksena oli kokea uudelleen viikinkiaikakauden jokapäiväistä elämää. Kumma kyllä, Fredrik oli löytänyt joka vuosi uusia vapaaehtoisia, jotka olivat halunneet kestää muutaman kuukauden kaikenlaisia vaikeuksia: sadetta, tuulta, heiveröiseen veneeseen lyöviä aaltoja ja vaaraa törmätä tankkeriin tai kuivalastialukseen. Kaikkein vaikeinta oli kuitenkin tuntea olevansa irti kotoa ja tavallisesta elämästä. ``Ihmiset, jotka haluavat lähteä retkelle, kuvittelevat, että se on jonkinlainen picknik'', Dick sanoo. ``Itse asiassa on ahdistavaa, kun kymmenen kaveria istuu veneessä ja soutaa päivästä toiseen voimatta lähteä hetkeksikään pois''. Jo matkan alussa Baltiassa yksi miehistön jäsenistä ``pimahti'' ja juoksi kirves kädessä kapteenin perässä. Fredrik menetteli hyvin yksinkertaisesti; siirsi häirikön Oolannin saarelle täysin ajan hengen mukaisesti.

Meidän marssikeikkamme Vysotskiin näytti näihin kauhuihin verrattuna vallan mainiolta. Aurinko paistoi, oli täysin tyyntä, ja suuria aluksia kulki ohi vain kahdesti. Vysotskissa rajamuodollisuuksista selvittyään Rus jatkoi matkaansa, ja me matkustajat jäimme rannalle. Katsoimme vielä kauan hitaasti pienenevää venettä. Mitenkähän he siellä veneellä pärjäilevät? Soutajia oli nyt vähemmän... Eksyvätköhän he saaristossa, ja luuleekohan merivartiosta heitä vakoilijoiksi? On kuitenkin ihmisiä, joilta kaikki onnistuu.

PS. Eilen Aleks soitti hirveän tyytyväisenä, että retkikunta oli jättänyt taakseen venäjänkielisen vyöhykkeen, eikä hänen enää tarvinnut toimia tulkkina. He olivat soutaneet yhteentoista illalla, yöllä oli tullut myötätuuli, ja he olivat onnistuneet nostamaan purjeen ja matkanneet vielä neljä tuntia. Aamusumussa ``Rus-kulkuri'' oli noussut suoraan suomalaisen vartioaluksen eteen, jolla yllätys sai aikaan taisteluhälytyksen. Parin tunnin kuluttua ``Kulkuri'' kiinnitettiin laituriin Lapurin saaressa parinkymmenen metrin päähän paikasta, josta oli löydetty aluksen prototyyppi. ``Maanpäällinen ympyrä'', matka ajassa ja paikassa, oli sulkeutunut.

"Kulkurin tie''

Vuonna 1977 suomalaisenLapurin saaren luota löydettiin muinainen viikinkivene. Runko oli niin hyvin säilynyt, että merenalaisten arkeologisten tutkimusten perusteella oli mahdollista tehdä aluksen pohjapiirros ja rakenteen kuvaus. Vuosina 1992-1993 rakennettiin veneen täysimittainen kopio Raippaluodon saarella. Rakentajat yrittivät rekonstruoida tuhat vuotta vanhan rakennustekniikan. Rungon elementitkin veistettiin puista, joissa oli vastaavanlaisia luonnonmukaisia kaarevuuksia.

Veneelle annettiin nimi ``Rus''. Sama nimi, jota arabit olivat käyttäneet viikingeistä. ``Rus'' haaksirikkoutui kesällä 1994 Latvian rannikolla, mutta jo seuraavana talvena Fredrik Koivusalo hengenheimolaisineen alkoi rakentaa uutta kopiota. Alus ristittiin ``Hemlösa Rusiksi'' (``Koditon'' tai ``Kulkuri Rus''). Kesällä 1996 ``Kulkuri'' lähti purjehdusmatkalle. Tarkoituksena oli kiertää koko Eurooppa viidessä kesässä. (Projektiin osallistui vain vapaaehtoisia, ja siksi retket täytyi sitoa heidän kesälomiinsa.)

Konstantin Solmov

Käännöksen tehneet ryhmätyönä Aila Pesosen ohjaamina Vaasan yliopiston venäjän kielen sivuaineopiskelijat Inga-Leena Niiranen ja Päivi Korvela Konstantin Solmovin artikkelista, joka ilmestynyt lehdessä Viipurin Sanomissa, n:o 2, 2001.