Viikinkilaiva Heimløsa Rusin saapuminen Suomeen kesällä 2001

Miehistön saapuessa 24. kesäkuuta Viipuriin, missä laiva on talvehtinut, huomaamme kaiken myytäväksi kelpaavan varastetuksi laivasta. Mm. kaikki navigointivälineistö on poissa. Varustuksesta on jäljellä vain kulunut vasara. Raakapurje, takilointi, airot, ja asiat, joista voi nauttia vain viikinkilaivalla ovat koskemattomia. Heille, jotka tuntevat enemmän venäläistä käytäntöä, tämä ei ole yllätys.
Kokemuksesta tiedän, että ollakseen merikelpoinen, laiva tarvitsee vain yksinkertaisen takiloinnin ja airot, joten meidän täytyi ainoastaan laskea veneen vesille ja suunnitella purjehtimisen jatkamista. Vuosien varrella olemme kokeneet paljon, eikä pari venäläistä varasta pysäytä Heimløsa Rus'ia. Saimme taas mahdollisuuden osoittaa että alkeellinen tekniikka ei ole niin haavoittuvainen kuin nykyaikainen.
Kaksi venäläistä viikinki-intoilijaa auttavat meitä laivan järjestykseen saamisessa. Toinen heistä, iso ja voimakas kaveri jota kutsuttiin Attilaksi, lahjoittaa meille kiiltävän teräksisen viikinkikypärän, jonka hän on itse valmistanut.

Vesillelaskun yhteydessä suoritamme rungolle toimenpiteen nimeltä "myrning" (ruots.). Se on vanha tekniikka, jolla vuotava runko tilkitään: Heti vesillelaskun jälkeen ohjataan muurahaispesämateriaalia sisältävä laatikko veneen alle veteen. Sitten avataan laatikon kansi, jolloin kekoaines imeytyy rungon rakoihin ja tilkitsee vuodot. - Se toimii. Laiva vuoti nyt huomattavasti vähemmän kuin edeltävillä vesillelaskuilla.

Attila (oikealla) lahjoitti meille tämän ominkäsin valmistetun taistelukypärän, jota allekirjoittanut (vas.) tässä kantaa. Taustalla näkyy Viipurin linnoitus.

Ennen matkalle lähtöä kerkesimme myös opastetulle kiertokäynnille Viipurin linnoitukseen, jonka ruotsalaiset rakensivat 1200-luvulla. Se oli aikoinaan Ruotsin valtakunnan tärkein raja-asema idässä. Linnake on restauroitu ja on nykyisin yleisölle avoin. Peremmällä Viipurin kaupungissa on useita arkitektonisesti mielenkiintoista rakennusta II maailmansotaa edeltävältä ajalta, mutta ne ovat kaameassa kunnossa ja tarvitsevat kunnostusta.
Poistumme 26. kesäkuuta tavallisen byrokraattisen paperisodan ja - säästyäksemme luotsin ottamiselta kyytiin - tavanomaisen "voitelun" jälkeen. Venäläiset viranomaiset ovat kuulemma vaatineet saksalaista paria, joka saapuu Venäjälle kanootilla meloen, ottamaan luotsin ja maksamaan luotsimaksun! Venäläinen purjevene saattaa meitä ja ruorimies pyytää seuraamaan, koska hän tietää kuinka satamasta päästään ulos. Hän poikkeaa väylältä, mutta me seuraamme häntä. Sen seurauksena me soudamme karille, ja pala ruoria katkeaa. Kaikeksi onneksi ohjauskyky säilyy.
Alkuillasta saavumme Venäjän viimeiselle raja-asemalle nimeltä Vysock (Uuras), jossa suoritetaan passintarkastus. Viisi venäläistä, joilla ei ole Suomen viisumia, jättää laivan. Jäljellejääneen 10-henkisen suomalais-ruotsalais-venäläisen miehistön täytyy selvitä Suomen Santioon yhdellä osuudella, ilman maissakäyntiä jossakin. Se tarkoittaa vajaan 40 merimailin matkaa suojattomalla merellä. Onnekkaasti saamme koillistuulen, jonka ansiosta voimme purjehtia koko yön. Klo 2 aamulla rantaudumme Suomen merivartioasemalle Santioon, jossa muodollisuudet on läpikäyty muutamassa minuutissa. Nukumme muutaman tunnin ja jatkamme sitten matkaa kohti Lapurin saarta jonne saavumme parin tunnin soudun jälkeen. Tuuli on kääntynyt lounaaseen. Lounaistuuli on kesällä vallitseva, ja meillä on nyt odotettavissa vastatuuli koko lopun matkan ajan.

Enimmäkseen täytyy soutaa, mutta välillä voimme nostaa purjeen. Ennen lähtöä Viipurista ompelimme Rus-projektin logon purjeeseen. Logomme on muinaissuomalainen "Ukkokirves", joka vastaa muinaiskandinaavista Torshammarea. Muutamat mytologit näkevät siinä ylös-alas käänetyn elämänpolun. Suomalainen kirjailija Timo Heikkilä on kirjoittanut kirjan "Ukkokirves", jossa hän käsittelee symbolin mytologiaa.

Vierailu Lapurin asumattomalla saarella, joka sijaitsee vain 5 merimailia Venäjän rajalta, on meille ehdottomuus. Joku kertoo, että saarella on karhu, mutta se ei pelästytä meitä olemaan nousematta maihin. Lapurin ja rannikon välissä olevassa salmessa kulkee muinainen merenkulkureitti itään. Salmi luo luonnonsataman ja sitä käytetään edelleen ankkurointipaikkana laivoille, jotka etsivät suojaa. Vanhan tarinan mukaan saarella sijaitsee viikinkiaarre. Kyseisestä tarinasta innostuneena teki urheilusukeltaja Manu Tönönen 1970-luvulla sukelluksia salmeen. Vuonna 1976 hän löysi laivan hylyn, josta sittemmin tulisi Heimløsa Rus'in esikuva. Hylky sijaitsee edelleen n. 4 metrin syvyydessä hiukan saaren koillisesta rannasta. Vuosien aikana sen rakenne on sukelluksien ansiosta saatu selvitetty kohtalaisen tarkasti.

Liu'umme Lapurin saaren ja mantereen väliseen salmeen. Täällä purjehtivat muinaiset idänväylän merenkävijät.

Historiallinen hetki. Olemme rantautuneet Lapurin saareen. Merenpohjassa, kivenheiton päässä meistä, sijaitsee 1000 vuotta vanha laivan hylky, joka toimii esikuvana Heimløsa Rus'ille.

Vierailumme on yksi kohokohdista monivuotisella Euroopan matkalla. Liukuessamme salmeen ja noustessamme maihin rannalle tuntuu, kuin tuhatvuotinen traditio toistaisi itseään. 50 metrin päässä metsässä sijaitsee vetinen suvanto. Siinä on ilmeisesti lähde, josta tarina kertoo, ja siitä muinaiset merenkävijät täyttivät vesivarastonsa. Karhua emme näe, mutta sen jälkiä kyllä löytyy: karhunpaskaa ja ruuantähteitä kuten merilinnun munankuoria.
Keitämme puuroa nuotiolla rantakivikossa. Joku esittää ilmoille ajatuksen, että täältä Heimløsa Rus saisi hyvän lepopaikan - kunnianarvoisan kodin. Leikittelemme idealla upottaa hänet rinnakkain tuhat vuotta vanhan sisaraluksen kanssa.
Illalla, kun lounaistuuli on tyyntynyt, soudamme matkoihimme. Vastatuulen vallitessa suosimme soutamista yöllä, kun tuuli on yleisesti hiljaisempi. Yöllä soutaminen on vuorokausirytmin häiriintymisen takia raskasta miehistölle, mutta päiväsaikaan kovassa vastatuulessa emme saapuisi koskaan perille. Torstaina 28.6 klo 3 aamulla soudamme Kotkaan ja rantaudumme Sapokanlahden vierassatamaan. Unta muutama tunti. Saunassa käynti. Radio-, TV- ja lehtihaastattelut tekevät päivästä hektisen. Max ja Aleks onkivat satamasta kalaa ja saavat ämpärillisen särkiä, jotka paistetaan päivälliseksi. Osa särjistä suolataan ja kuivataan. Minä korjaan ruorin.
Illalla poistumme jälleen soutaen. Klo 2 yöllä menemme luonnonsatamaan Långön kaakkois-osaan. Långö sijaitsee Pyhtään edustalla, ja kaakkoisosaa kutsutaan Båksuddeniksi (= Majakkaniemi). Niemenkärki on korkea, ja täällä sijaitsee merkkitulipaikka 1100-luvulta. Suomen etelärannikkoa kutsutaan Snorre Sturlusonin kuningassaagoissa nimellä Kokkopiharannikoksi (Bålegårdskusten). Nimi voi tarkoittaa merenkäynnin merkkitulien järjestelmää. Löytämäni merkkitulipaikka koostuu kiviringistä, jonka halkaisija on n. 4 metriä. On liian pimeää, jotta saisin kunnollisen valokuvan siitä. Se sijaitsee korkealla paikalla, josta tuli näkyisi pitkälle itään rannikkoa pitkin purjehtiville merimiehille. Kuunvalossa kylpevä ja ympäriinsä leviteltyjä suuria neliskanttisia kiviä käsittävä kärki luo aavemaisen tunnelman. Yksinäinen merilokki kirkuu hiljaisessa yössä kuin kaistapäinen akka. Teenkeiton ja pienen välipalan jälkeen jatkamme soutamista.
Klo 6 aamulla, juuri tuulen yltyessä, saavumme Tallbackan satamaan Loviisan saaristossa. Luulimme, että satama olisi rauhallinen paikka, mutta siellä on vilkas liikenne koko päivän emmekä saa lepoa. Miehistö alkaa olla väsynyt ja huomaan muutamassa jäsenessä ylirasittumista, jolla on tapana ilmetä parin päivän soudun ja hereilläolon jälkeen. Mm. pienet vastoinkäymiset aiheuttavat ärtymistä. Esko Pesonen on väsynyt kokkina toimimiseen ja matkustaa kotiin. Henri Bergius aikoo lentää illalla tyttöystävänsä kanssa Espanjaan, joten myös hän jättää meidät.
Alkuillasta järjestämme hinauksen Loviisaan. Kulkureitti on matala ja kapea, ja ruori saa taas iskun vedenalaisesta kivestä ja rikkoutuu samoin kuin Viipurissa.
Lauantaina 30. kesäkuuta osallistumme Heimløsa Rus'illa perinnevenekilpailuun Loviisanlahdessa. Saamme loistavan (varas-) lähdön täysien purjeiden ansiosta, mutta jo puolen tunnin kisan jälkeen olemme viimeisellä sijalla. Tuomarivene hinaa meidät pois Loviisanlahdesta ja hiukan etäämmälle länteen. Otamme tavoitteeksi Kabbölen, mutta vastatuuli on liian voimakas. Pernajan saaristossa asetumme pieneen saaren, jonka nimi puuttuu merikortista, suojapuolelle odottaaksemme iltaa ja hiljaisempaa tuulta. Ilmenee, että saaren toisella puolen on muutamia asuttuja kesämökkejä. Rämmin sinne ja selitän, että olemme nousseet maihin, koska emme jaksa enää soutaa vastatuuleen. Huvilalaisille juolahtaa mieleen tutustua laivaan, ja me vietämme mukavan iltapäivän heidän seurassaan. Kiitämme perhe Schaumania ystävällisestä tapaamisesta ja lämmittävästä konjakista.
Klo 8 illalla tuuli on tyyntynyt ja soudamme Kabböleen, jonka uudessa kahvilassa pidämme kahvitauon. Troil Marin Oy:n Erik V. Troil liittyy miehistöön vuorokaudeksi. Soudamme sisään Pukkisatamaan klo 1 yöllä. Pukkisatama on hyvin suojeltu luonnonsatama. Osoittautuu, että satama on veneistä täpötäysi. Sisempää lahdesta löydämme vapaan liejuisen paikan, jossa keinottelemme itsemme rannalle. Paitsi paljon ihmisiä, on pukkisatamassa myös paljon hyttysiä. Sunnuntai 1. heinäkuuta on kaunis päivä heikkoine lounaistuulineen ja teemme pitkän päivämatkan. Reittimme kääntyessä pohjoiseen Sipoota kohti voimme nostaa purjeen. Purjehdimme Kalkkirantaan, missä yövymme. Yön aikana koemme ensimmäisen sateen. Tähän asti olemme joka yö nukkuneet avotaivaan alla hirventaljat makuualustoinamme, mutta nyt käpristymme pressun alle rannalle. Maanantaiaamuna purjehdimme Sipoonlahteen ja laskemme maston voidaksemme mennä siltojen ali pidemmälle ylös Sipoonjokea. Muinaislinna Sipoonlinna, tai tarkemmin sanottuna sen jäännökset, sijaitsevat joen rannalla kukkulan päällä. Saamme jälleen tilaisuuden tehdä historiallisen vierailun. Vanhan kansantarun mukaan linnan rakennutti viikinki nimeltä Sibbe. On tehty havaintoja, jotka osoittavat tanskalaisten suorittaneen rakennustöitä alueella 1200-luvulla. Seisoessamme korkealla kukkulalla ja kuvitellessamme veden olleen 4 metriä korkeammalla, kuten se oli 1200-luvulla, huomaamme että linnalla on ollut huomattava strateginen asema.

Se osa miehistöstä, joka jaksoi perille Sipooseen asti. Vasemmalta: Petri Koivuniemi (Vantaa), Patrik Koivusalo (Vaasa), Reijo Kallio (Vaasa), Teemu Nurmi (Raippaluoto), Fredrik Koivusalo (Vantaa), Max Pryazhevsky (Smolensk, Venäjä), Aleks Jatsoun (Valkovenäjä, nykyään Ruotsin kansalainen ja asuu Tukholmassa). Kuvasta puuttuu valokuvaaja Dick Lindberg (Helsinki) mutta hänet näet kuvassa alhaalla oikealla.

Nuorin miehistön jäsen, 11-vuotias Patrik Koivusalo, ei pelännyt airoihin tarttumista ja täysien vuorojen soutamista.	Dick Lindberg

Alun perin oli tarkoitus, että purjehtisimme Helsinkiin ja laskisimme laituriin Laajasalon itäiselle rannalle, jonne olimme anoneet lupaa saada rakentaa pieni muinaissatama. Olin muutamaa päivää aikaisemmin saanut tietää kaupungin rakennusviraston hylänneen hakemuksen, joten meidän täytyi nopeasti muuttaa suunnitelmia. Tiedän, että vähän matkan päässä ylempänä Sipoonjokea, Marinon veneenrakentamon vieressä, toivotetaan viikinkilaivat tervetulleiksi. Siksi otamme suunnan sinne.
Saavumme Marinon venerakentamolle Söderkullaan keskipäivällä. Meillä on nyt 6 raskasta vuorokautta ja 140 merimailia takanamme. Miehistö on loppuunajettu. Tyhjennämme laivan ja nostamme sen maihin. Seuraavina päivinä tervaamme Heimløsa Rus'in sekä sisä-, että ulkopuolelta. Musta terva, jonka olemme itse polttaneet kevään aikana, antaa sille kauniin ulkoasun kohennuksen.
- Yksi kymmenvuotinen aikakausi Rus-projektin historiassa on nyt lopussaan. Projekti on toiminut vapaaehtoiselta pohjalta, eikä mitään julkisia avustuksia tai verovaroja ole käytetty sen eteenpäinviemiseen.

Vantaa 9.7.2001

Fredrik Koivusalo
Heimløsa Rus'in Kapteeni

Teemu Nurmi on kääntänyt alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin suomeksi